Tässä kuvassa, niinkuin valtaosassa kuvia, olen oikea päivänsäde! Varsinainen sunnuntailapsi (niinkuin olinkin). Mutta ilme kätki taakseen jotain mustaa ja uhkaavaa…
Olin pelokas lapsi. Ensimmäinen pelko minkä muistan oli äidin joutuminen karhun uhriksi. Äiti vaikertaa tuskissaan omassa sängyssä. Vasta aikuisena ymmärsin pelkoni synnyn; olin nähnyt omin silmin näin tapahtuvan. Todellisuudessa kyse ei tietenkään ollut Kontion hyökkäyksestä sänkyyn. Eikä äiti varsinaisesti peloissaan äännellyt…
Löysin maailmasta paljon pelottavaa. Kuristaja kiipeää parvekkeelta sisään. Tai TVn kuuluttaja (tätä en itsekään ymmärrä). Lumikin ilkeä äitipuoli. Euaalia Kenkkunen. Yksin jääminen, Lääkärit. Huomion keskipisteenä oleminen.
Pelot kuitenkin kaikkosivat jostain syystä samoihin aikoihin kun opin lukemaan. Muistaakseni. Eikä tietenkään kokonaan. Ehkä opin hallitsemaan vilkasta mielikuvitustani. Muistan kuitenkin päivän, jolloin tajusin etten ollut itkenyt koko päivänä! Enkä tainnut sen jälkeen itkeä turhasta. Ainakaan omasta mielestäni.
Minulla oli onnellinen lapsuus, Äiti oli kotona koko lapsuuteni. Hän ruokki koko ajan kasvavaa kiinnostustani satuihin ja tarinoihin, unohtamatta tietenkään Aku Ankkaa. Lopulta kuitenkin pyhimysmäisellä äidillänikin tuli mitta täyteen jatkuvaa mankumistani ”lue mulle, lue mulle”. ”Opettele itse lukemaan!”, Äitini huokaisi.
Viisaat sanat jäivät kaikumasn korvissani. Hitsi, jos osaisin lukea itse, voisin nauttia lehdistä ja kirjoista vaikka koko päivän!! Niinpä luin sujuvasti jo ennen 6-vuotis synttäreitä.
Kartanosta kauas pois 