Mummi

Jostain syystä koen sen melkein siunaukseksi, että olin jo sairas kun mummi alkoi olla huonossa kunnossa. Minulle jäi muistot, jotka eivät varmasti olleet koko totuus. Pikemminkin minun kannalta olennaiset asiat, mutta niissä koitan pysyä kiinni minun totuudessani. Sama pätee kaikkiin teksteihini

Mummin muistot saattavat joskus jäävät ukin varjoon, mutta monella tavalla mummi oli todellisempi, enemmän läsnä. Hetket ukin kanssa saavat suuremman merkityksen harvalukuisuutensa takia. Kirjoitan mummista, mutta nytkin ukki on paikalla.

Mummin viimeiset 20 vuotta, ainakin, saarnasin hänelle liiasta työnteosta. Mummi oli erikoinen yhdistelmä työn sankaria ja marttyyriä. Hän ei koskaan unohtanut kertoa kuinka varhain hän oli herännyt leipomaan meille kakkuja. Tai Jouluaaton aattona valvonut koko yön tehden lanttulaatikkoa Kartanon rouvalle. ”Rouva on pikkutytöstä sanonut ettei Joulu tunnu Joululta ilman Liisa-tädin laatikoita”.

Verenpaine oli Olympialukemissa. Mutta ei se mummia tappanut. Mummi kuoli normaalin kuoleman, normaaleilla vaivoilla ikäluokkaansa nähden, sairaalassa keuhkokuumeeseen. Ajattelen hänen eläneen normaalin elämän. Ehkä 100 vuotta liian myöhään vain.

Hän oli ylpeä orjuudestaan. Ja hyvin tietoinen muiden orjien nokkimisjärjestyksestä. Äitini ei ollut samalla tasolla serkkujensa kanssa, vaan palveli heitä mummin vaatimuksesta. Herrasväki oli luonnollisesti puolijumaluuksia. Osasin jo 3-vuotiaana jonkinlaisen keisarillisen tervehdyksen ja kiitoksen. Ilmeisesti siltä varalta että pääsisin joskus käymään Kartanossa.

Hänen kastijakoinen maailmankuvansa ei enää istunut ympäröivään maailmaan. Elokuvamaailman tarkin luonnekuva mummista on mielestäni Tuulen viemää -elokuvan Mammy, tukeva mustaihoinen palvelija. Ylpeä siitä, että oli herrasväen orja.

Mummin hautajaisissa pidin puheen. Se oli rehellinen, tunteellinen ja lyhyt. Kartanon rouva tuli juttelemaan kanssani tilaisuuden jälkeen. Vaikutti mukavalta ihmiseltä.

En havainnut jumalaisia piirteitä.

Muistan hautajaispuheestani sen, että mummilla oli tapana saunassa vetää kättään hiusteni läpi. Siitä kuului nariseva ääni. Mummi sanoi ”hiukset on puhtaat vasta kun ne narisee!” Siltä se kyllä tuntuikin! Saunan jälkeen talvisin ukki kääri minut ison pyyhkeen sisälle ja kantoi takaisin mummolaan. Se oli ihanaa! Muistan turvallisuuden tunteen, kun pyyhkeen nurkasta näin tähtitaivaan. Silloin tunsin olevani jossain mihin kuuluin.

Oliko se maailmankaikkeus, talvinen luonto, vai ukin ja mummin kanssa vällyjen alla kävely narskuvassa pakkasilmassa. Ei aavistustakaan

Kuvitelmaa, mukavaa harhaa se tietenkin oli. En ollut toivottu lapsi, siteeni tuohon paikkaan ja ihmisiin oli parhaimmillaankin hatara. Mutta ihminen on sitkeä eläin, se löytää onnea ja omaa laumaa vaikka vain kuvitelmistaan.

Niin minäkin olen tehnyt. Koko elämäni. Ja pettynyt todellisuuteen uudestaan ja uudestaan. Silti nauttinut ja uskaltanut tuntea hyvää mieltä.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Puhe mummin hautajaisissa

stun saunan lattialla paljussa ja sanon Mummille

Ei enää, riittää jo!

Mummi vastaa:

Hiukset pitää olla niin puhtaat, että narskuu!

Ukki kantaa minut lumituistussa mummolaan pyyhkeeseen käärittynä, Mummi tulee perässä saunatarvikkeiden kanssa. Käymme aina viikonloppuisin Kilon Kartanon työntekijöille varatussa vanhassa saunassa. Se on viikonlopun kohokohta. Mummi on emäntänä Kartanossa, Ukki puutarhurina.

VIetin kaikki kesät ja useimmat viikonloput Kilon Kartanon jännittävässä maailmassa. Siellä aika oli pysähtyneenä, talot lämmitettiin kakluuneilla, kesät meni kasvipuutarhaa ja mansikkamaata hoitaessa ja halkoja hakatessa talvea varten. Talvet menivät puutöissä, kaataen valtavia runkoja ja hinaten niitä hevosilla pois metsästä.

Minä seikkailin metsissä, aitoissa ja liitereissä. Vieläkin maistan Mummin tekemät lihapullat, maustekakun ja kinuskin suussani. Ja Ukin kanssa mansikkamaalla syödyt verenpunaiset mansikat.

Elämäni ihaninta aikaa.

Ukki kuoli syöpään, kun olin kaksitoista. Se oli minulle yhden aikakauden loppu. Mummi muutti pois Kartanon mailta. Ei enää saunareissuja eikä metsäretkiä Ukin kanssa.

Eikä enää Ukkia.

Mummi muutti läheiseen mökkiin asumaan. Siellä kaikki me lapsenlapset nukuimme siskonpedissä makuuhuoneen lattialla. Ennen nukkumaan menoa Mummi lausui aina: Levolle laske luojani, armias ole suojani. Jos levoltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Mummi ei noussut levoltaan viime lauantaina. 

Mökistä Mummi muutti kerostalokaksioon asumaan. Siellä en enää ollut yötä, vaikka kävikin siellä aina juhlapäivisin. Joskus muuten vaan. 

Kun sairastuin itse, en enää jaksanut käydä Mummin luona. Aina kun näimme, Mummi itki nähdessään minun tulevan rollaattorilla häntä vastaan. Koitin lohduttaa mummia, vaikka itseänikin itketti. Mummi liikkui omalla rollaattorillaan vieläkin vaivalloisemmin ja alkoi sekoittamaan asioita ja ihmisiä. 

Kerrostalo vaihtui pikkuhiljaa palvelutaloon, kun kävi selväksi, ettei Mummi enää pystynyt hoitamaan kotiaan. Vieläkin oli kinuskikakkua tarjolla, mutta nyt piti ensin tarkistaa, ettei se ollut homeessa.

Kauaa ei Mummi ehtinyt olla palvelutalossa, kun hän joutui sairaalaan. Kun viimeisen kerran näin Mummia, hän vielä jaksoi istua, jutella ja suunnitella kotiinlähtöä. Viimeiset viikot hän vain huusi tuskaansa. Jumalaa. Ukkia. Ehkä hän jo näki Ukin odottavan toisella puolella. Niin haluan ajatella.

Kuka nyt pesee hiuksiani niin että narskuu. On ikävä. Itkettää.

Jos levoltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.