Kansakoulu, oppikoulu, peruskoulu ja lukio. Kansakoulua kävin kolmessa koulussa, oppikoulua, lukiota ja peruskoulua yhdessä kutakin. Kansakoulupaikkaan pääsin, oppikouluun ja lukioon minä taistelin paikaan ja peruskouluun mutsi teki töitä.
Aloitetaan alusta. Ensimmäisen luokan syyslukukauden kävin Matinkylän ala-asteella, kevytlukukauden Siltamäen Parakkikoulussa. toinen luokka meni Siltamäessä, kolmas ja neljäs Malmin ala-asteella. Sitten oli jännää. Oppikouluun pyrkiminen oli ensimmäinen todellinen akateeminen pudotuataistelu. Pääsin mihin pyrinkin, eli alueen parhaaseen, yksityiseen oppikouluun, PHYK:hon.
Takarivin vasemmassa laidassa on Mika, paras lapsuuden kaverini. Oltiin yhtä luokkaa lukuunottamatta samalla luokalla koko kouluajan.
Oppikoulun ekan luokan alku oli huippujännä, siinä näkisi kenen kanssa tulisin viettämään koko oppikouluajan ja osan kanssa lukionkin. Onneksi samaan kouluun löysi kavereita jo kansakouluajoilta. Ja muita tuttuja kasvoja, ei montaa, mutta riittävästi ettei välitunnilla kiusattu. Se tapahtui pääasiassa koulun jälkeen.
Meitä armottomasti mopottivat Iska ja sen kaverit. Hiltusta (kuvassa pitää kylttiä), luokan lyhintä poikaa ei nöyryytetty. Opin jo varhain, ettei ole merkitystä mitä tietää vaan kenet tuntee. Hiltunen oli pyörinyt samoissa porukoissa pahoinpitelijöiden kanssa jo pari vuotta.
Hiltunen oli myös semi-virtuoosi futaaja. Minäkin menin istumaan HJKn vaihtopenkille pariksi kaudeksi. HJK Malmi oli kova ryhmä mun ikäluokassa!
Oppikoulun ensimmäinen luokka! Tältä luokalta maaliin saakka olivat ainakin Kerppu, Pate, Tirsku, Leiponen, Majalahti, Vesku, Nita
Opinpolkuni ei ollut kovin suora. Vanhemmat päättivät muuttaa Hyrylään, se tiesi minulle kaveripiirin jättämistä ja uutta koulua. En ollut innoissani, olin kauhuissani. Uusien kavereiden lisäksi vastassa oli hirvitys, peruskoulu. Faijalla oli erittäin selkeä mielipide siitä: Ruotsalaisten idea, pakotetaan kaikki matelemaan luokan tyhmimmän mukaan, kommunistista tasapäistämistä ja nythän luokkaan voi tulla mustalaisetkin!
Kuten voi kuvitella, vielä kymmenvuotiaana sitä uskoi isään kun Jumalan sanaan. Mutta niinkuin niin moni faijan rasismiin ja misogynismiin nojaamat opit, oli tämäkin väärä. Paijalan Peruskoulu osoittautui aivan unelmalliseksi opinahjoksi!
Luokanopettaja oli ehdottomasti paras minua koskaan ohjannut pedagoki. Koska olin Stadista, paikkani sosiaalisella puolapuilla oli paljon ansaitsemaani korkeammalla. Koska olin pelannut fudista HJK’ssa, minua pidettiin luokan suvereenin jalkapallotähtenä. Ja niin edelleen ja siihen malliin. Minusta tuli koulun paikallinen julkkis. Kaikki halusi kuulla, mitä ajattelin Hyrylästä, miksi olin tullut ja otanko mukaan kun aikanani palaan tuohon myyttisen Atlantikseen.
Se oli erittäin outoa. Tajuan täysin miltä tuntuu olla amerikkalainen Suomessa 70-luvulla. Mutta huomasin myös mielenkiintoisen ilmiön itsessäni. Keskiarvoni nousi koulussa tasaisesta 7.8 – 8.0 tasosta suoraan 9.2! Vielä kevätspettarissa oli 8.9! Menin valmennukseen Tuusulan tennisseuraan ja pääsin tunnetun ammattivalmentajan hoteisiin. Jopa tytöt suhtautuivat minuun…positiivisemmin.
Jotenkin ympäristön korkeat odotusarvot muuttuivat todeksi! Pelasin fudista ja tennistä paremmin kuin koskaan, koulumenestys parani kohisten. Minulla ei ollut tyttöystävää, mutta syy oli lähes patologisen ujouden, huonon itsetunnon ja jopa valinnan vaikeuden! Täysin uutena ja hämmentävänä kokemuksena oli tyttöjen tekemät aloitteet. (Mikä kyllä loppui kun palasimme stadiin, vanhoihin kaveripiireihin…)
Kun tämä satumainen lukuvuosi päättyi, sain hymypoika-patsaan, suukon naapuriluokan söpöimmältä tytöltä (ja ehdotuksen yhteisistä jätskeistä ensi viikolla) ja tähänastisen akateemisen urani toiseksi parhaan todistuksen.
Kotiin mennessäni ei ollut liiottelua vaittää minun olleen seitsemännessä taivaassa, kävelleen metrin maasta, vihellellen iloista melodiaa. Ei olisi töysin mahdotonta nähdä minun ottavan muutamia veitikkamaisia tanssiaskeliakin!!
Se saattoi olla elämäni toistaiseksi onnellisin päivä. Olin kaukaa haaveillut koulun kauneimmasta tytöstä koko kouluvuoden. Siis hyvin kaukaa. Lähimmillään olin hänestä 20 metrin päässä.
Tämä seuraava episodi mun elämässä kuulostaa´ liian julmalta ollakseen totta. Mutta perkelevittusaatana on se. Jos itket helposti, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen! Olen kuullut että se on oikein hyvä. Minäkin teen niin!
Kesäloman neljäntenä päivänä tapahtui kolme asiaa.
1. Ihailemani opettaja sai potkut ja mahdolliseen syytteen opettajaksi tekeytymisestä. Se oli oikeasti uimavaksi Keravalta. Paras ope ei enää koskaan opettaisi.
2. Faija ilmoitti, että hän ei aio ajaa 100 kilsaa joka päivä. Minä aloittaisin ensi lukukauden Pohjois-Helsingin Yläasteella.
3. Ja sain kirjeen. Taisi olla ensimmäinen kirje elämässäni. Se oli koulun kauneimmalta tytöltä. Se alkoi:”Voi kun olisit tullut juttelemaan minulle aikaisemmin, rakastan sua. Kun luet tätä kirjettä, olen jo poissa”. Tytön eksoottiseen ulkonäköön tuli selvyys. Hänen isänsä oli Libyasta. He muuttivat isän kotimaahan, isän piti jatkaa suvun bisnestä.
Ei ole liioteltua sanoa, että maailmani musertui. Seuraavan viikon luin Mika Waltaria ja Tolstoita ja itkin kohtaloani. Tai melkein itkin.
Lapsuus on ihanan traagista! Kokonaista 12 vuotta, ja maailma musertuu tytön takia jota en edes tunne.
Jatkoin akateemista uraani siis peruskouluttuneessa PHYKssa. Äiti taisteli leijonan lailla minut sinne, vaikka koulupiirijako olisi sijoittanut minut Oulunkylään. Ja hyvä niin!
Sillä Pohjois-Helsingin lukiosta tuli yllättäen yksi Suomen parhaista lukioista. Viimeisen luokan päästötodistuksen keskiarvo oli huimaava! Ja samalla tavoin kuin Hyrylässä, ympäröivä positiivinen noste auttoi minunkin suoritustani.
Jälkikirjoitus: Poikani Jonni kirjoitti ylioppilaaksi aikanaan täältä minun Alma Materista. Mutta se onkin jo toisten tarina!
Kartanosta kauas pois 