Faija

Tämä on kappale, jonka voisin jättää todella lyhyeksi, tai vuodattaa loputtomiin. Koitan ampua välistä, keskittyen faktoihin niinkuin minä ne muistan, tai minulle on toistuvasti on kerrottu.

En tiedä, koska faija varsinaisesti muutti meidän pienen perheemme ḱanssa saman katon alle. Oletettavasti silloin kun äitin kanssa muutimme Steniuksetien puolelta toiselle, yksiöstä kaksioon. Kun poseeraan tuliaisten kanssa, vaikutan reippaalta 3-vuotiaalta.

• 

• 

Adoptiopaperit allekirjoitettiin 15.9.1970. Sukunimi Salenius minulla oli 4.12.1967 saakka. Nämä asiat katsoin juuri (8.huhtikuuta 2021). Miksi nimenmuutos on eri aikaan kuin adoptio? En tiedä. Miksi isäni adoptoi minut vasta 5-vuotiaana? En tiedä. Miksi näitä asioita ei ole ikinä kerrottu minulle? En tiedä.

Minulle on kerrottu, että isäni (tark. ottoisäni) rakasti minua kovasti. Tämä väite suoraan sanottuna arveluttaa minua. En ole 55 vuoden aikana nähnyt hänen osoittavan rakkautta ketään kohtaan. En ota sitä henkilökohtaisesti, minusta hän on luonnevikainen. Psykologin koulutuksen antamalla asiantuntijuudella pitäisin DSM-IV mukaista narsistinen persoonallisuushäiriö -diagnoosia todennäköisimpänä. Yhdeksästä kriteeristä hän täyttää selkeästi kahdeksan. Vain yksi, kateus, ei suoraan kuvaile faijaa. Hän kyllä uskoo kaikkien kadehtivan häntä.

Mutta siitä huolimatta minulla oli omasta mielestäni kiva lapsuus!

• 

• 

Katsokaa seuraavaa kuvaa. Mikä on ensimmäinen asia mikä tulee mieleenne?

Mukava pelihetki, jonka mukava leikkisä isä viettää lasten kanssa? Minulle ei. Minun mieleni täyttää musertava, sielua raastava turhautuneisuus, ikuinen pettymys joka tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan…

Faija ei osaa leikkiä. En koskaan saanut kokea miltä tuntuu voittaa missään lajissa. Tällä autoradalla en ole ikinä voittanut faijaa. En koskaan. Pelit faijan kanssa on kuin sarja Suomen jääkiekkojoukkueen turnauksia 70-luvulla, tappio tappion perään. Jos keksin lajin, missä saisin päihitettyä faijan, hän ei suostunut pelaamaan sitä.

Näin kävi esimerkiksi shakissa. Tottakai hävisin ensin. Tappioiden jälkeen lainasin ystävältäni Aroselta upean shakkitietokoneen ja pelasin sitä vastaan kymmeniä pelejä. Shakki on siitä hieno peli, että siinä voi todellakin edistyä. Ja taidolle on universaali ja armoton ELO-luku. Joten myös tiesin miten paljon olin kehittynyt.

Haastoin faijan uudestaan. Tiesin etukäteen olevani huomattavasati parempi tällä kertaa. Odotin peliä kuin…no miten paljon voi odottaa hetkeä, jolloin saa korvauksen vuosia jatkuneesta nöyryytyksestä. Kun söin hänen Kuningattarensa, hän pyysi taukoa jonkun tekosyyn varjolla. Jäin istumaan laudan ääreen sydän jyskyttäen, tarkastaen uudestaan ja uudestaan että voittoni oń varma.

Sitä peliä ei koskaan jatkettu. Faija ei ole sen jälkeen enää koskaan pelannut minua vastaan .

Mutta eikö ole hyvä että lapsi oppii todella taistelemaan voitosta?

Ei. Ei ole .

Tuloksena on ihminen, joka ei osaa voittaa, koska ei ole koskaan kokenut sitä. Onnistumisen kokemukset ovat erittäin tärkeitä lapselle, ne täytyy saada kokea kotona. Ulkona maailmassa saa kokea mielin määrin tappioita, niistä ei ole pulaa. Mutta onnistumaan, voittamaan pitää oppia.

Onnistuminen on aina subjektiivinen tunne. Ihminen, joka ei saa kokea onnistumisen riemua lapsuudessaan, masentuu helposti aikuisena.

Trust me, I know.