Vauva-kirjaani mutsi on kirjoittanut ”parhaita ystäviäni olivat Anita ja Kari”. Olen aika varma, että se piti paikkansa lähes 20-.vuotiaaksi. Tavallaan vieläkin, vaikka emme juurikaan ole tavanneet viime vuosina.
Kari oli mulle lapsena yhtä aikaa coolein mahdollinen eno, idoli, isoveli ja kaikkea muuta m8tä mies voi olla. Siis mitä Ukki ei ollut. En pienenä muistaakseni nähnyt Karia kovin usein, mutta silloin kun näin oli huippukivaa. Kari on lähes yksinomaan vastuussa mun musiikillisesta koulutuksesta. Sekä bändwistä mitä kuunnella, että kuinka soittaa kitaraa. Sain myös ekan kitarani Karilta. Aivan karmea peli. Kaula oli niin kiero, ettei kieliä voinut virittää. Ainoa äöni mikä soitosta kuului oli mun tuskan parahdukset.
1. Kriisi. Kun Armeijan harmaat kutsuivat, lähti Karilta parta ja viikset. Muistelen itkeneeni, niin outoa se oli. Pelkäsin ettei Kari kasvattaisi partaa takaisin. Turha pelko. Silloin.
2. Kriisi. Kari oli tavannut Päivin, ja he olivat muuttamassa yhteen. Aivan vamasti menettäisin Karin, se olisi vain Päivin kanssa, ja meidän jutut unohtuisi. Turha pelko. Päivi osoittautui huipputyypiksi. Päivi sai siunaukseni viimeistään kun hommasi mulle Beatlesin Valkoisen Tuplan Jake Nymanilta.
3.Kriisi. Jonnan syntymä. Nyt viimeistään menetän Karin! Turha oli tämäkin pelko. Vielä löytyi aikaa valokuvausretkille, leffaan, Canastaa pelaamaan ja kalastamaan. Myöhemmin myös kotiviini-hifistelyyn.
Anitalla oli kupla-volkkari! Se oli mahtava peli! Takalokero, jonne pienenä mahtui istumaan, moottorin paikka, se oli todella mainio kirppu! Gitan Mini ja Anitan kupla mun lempiautot pitkään!
Kun Anita muutti Karakallioon, olin vielä, sielläkin yötä joskus. Anita ei ole ikinä huutanut mulle, ollut vihainen tai edes sanonut pahasti. Se on aika uskomaton suoritus. Anitan luona oli aina mukavaa ja rauhallista
Kartanosta kauas pois 